Huh, onkin jo aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta.. :) Väliin on mahtunut kelan lappujen täyttelyä, pakkaushommia muuttoa varten, viimeisiä koulurutistuksia ennen joululomaa ja "vauvalomaa", sekä tietenkin vielä reipasta työntekoa siihen päälle :) Mutta nukkuahan sitä ehtii sitten haudassakin :D

Raskausviikkoja nyt siis 26+6 ja keskiviikkona sitten tiedossa lääkärintarkastus. Tällä viikolla kävin sokerirasitustestissä ja arvot olivat neuvolatätin mukaan loistavat! :) Vähän jännittää että kuinka paljon on paino noussut, koska maha on jo sen verran iso. Nyt jo on semmonen valas-olo, miltäköhän sit loppuraskaudessa tuntuu :D Ostin syksyllä semmosen telttakoon talvitakin ja ajattelin että se menee pitkään, ehkä jopa koko raskausajan. Noooh... Vetskarin kanssa tekee nyt jo tiukkaa. Pitää vissiin lähteä taas ostoksille ku ei viitis maha paljaanakaan tuolla kulkea ;D

 

Hurjat jumppahetket pikku-prinsessalla meneillään, maha pomppii joka suuntaan! Oon monesti miettinyt että missäköhän asennossa se siellä kelluu koska välillä ne iskut tulee jonnekkin tonne navan yläpuolelle oikealle ja yhtäkkiä ne tuleeki kunnon sarjana alamahassa. Ja ne potkut ei tosiaan oo mitään yksittäisiä ja heiveröisiä, vaan ne tulee semmosina tykyttävinä sarjoina joiden seurauksena koko maha heiluu :D Kauhistuttaa ajatella niitä hetkiä kun se ei enää mahdukkaan vetämään volttia ja kärrynpyörää, vaan joutuu pienessä sumpussa siellä olemaan ihan viimeset ajat, säälittää sen puolesta jo valmiiksi.. :(

 

Tarvikehankinnat alkaa olla melko pulkassa, tai oikeastaan mitäänhän en periaatteessa ole hankkinut :D Saadaan onneksi melkeempä kaikki tavarat mun veljeltä, koska sen muksu ei niitä enää tarvii. Huojentaa kyllä mun kukkaron mieltä ku ei tarvii olla avautumassa joka suuntaan :D Kaikista eniten kuitenkin odotan sitä kehtoa jonka äiti tuo meille joulunaikaan, se on niin ihana! Mun pikkusisarukset on molemmat aikoinaan siinä sikeitä vetänyt joten sillä on tunnearvoa tosi paljon :) Äiti teetätti silloin siihen myös semmosen pienemmän, ihan samannäköisen nukenkehdon. Ja siinä minä sitten nukkeja nukuttelin ja niin voi meidänkin muksu sitten kun vähän kasvaa :) Saatiin tosiaan vähän isompi asunto ja ens viikolla alkais sitten muuttorumba.. Mä oon ottanu vähän enemmän vastuuta tästä pakkaamisesta, koska muutossa musta ei paljoakaan apua ole kun en viitsi mitään kauhean painavaa kanniskella. Eikä tuo mies varmaan antaiskaan, pitää kyllä huolen etten kotonakaan saa niitä laatikoita siirrellä mihinkään :D Eniten odotan sitä että pääsen sisustamaan pikkuiselle ikiomaa huonetta! <3

 

Tammikuussa ajattelin sitten shoppailla kaikki huonekalut ja verhot ja muut, koska joulukuu on niin kiireinen työn ja koulun puolesta :) Laskeskelin tuossa että seuraava vapaaäiväni on 25. päivä, koska jouluaatto-aamunkin teen töitä, joten saa ihan reippaasti kyllä ahertaa. Mutta kyllä se sitten palkitsee :) Yritän nyt tehdä mahdollisimman paljon töitä ennen äitiyslomaa, koska sitten saan ehkä vähän rahaa säästöön ja voin myös hyvillä mielin jäädä helmikuussa "lomalle" kun tuntuu että on sen loman ansainnutkin :) Ajattelin ehkä tammikuussa pitää myös talviloman ja lähteä pohjoiseen sukulaisia katsomaan. Sitten kun muksu syntyy niin ei varsinkaan siinä alussa varmasti kauheasti mihinkään reissailla :D

 

Parisuhde kukoistaa, mitä nyt välillä vähän menee hermot kun tuntuu ettei toinen tajua mitään. Eipä se sen vika ole kun en itse kerro mitä mielessä liikkuu :D Nyt on ollut pikkujouluja enemmän ja vähemmän, mikä sinänsä harmittaa kun itse en ole yksissäkään ehtinyt/jaksanut käydä. Mies on kuitenkin päässyt mokomia viettämään mikä on sinänsä ihan mukavaa. Varmaan senki tarvii nollata välillä kun mun seura voi olla melko raastavaa toisinaan.

 

Kuitenkin toivoisin että se viettäis enemmän aikaa munki kanssa ja huomiois enemmän. Se vaan on niin semmonen perus-äijä ettei se semmosta käytöstä aina oikein hallitse. Harmittaa vaan kun aina pitää kaikki halaukset sun muut erikseen pyytää.. Eikä se muutenkaan oo nyt ollut niin mukana näissä lapsi-hommissa, tuntuu vaan välillä niin kurjalta kun yksin pitää kaikki neuvolat sun muut ravata.. Mutta sen tiesin jo heti alunalkaen, koska se teki asian jo silloin selväksi ettei se niissä ala juoksentelemaan. Mutta oon ajatellut asian niin, että se on sen oma menetys kun se ei ota raskausajasta iloa irti. En mä erikseen ala sitä käskemään kuunteleen mitä siellä vatsassa tapahtuu tai tunnustelemaan kun siellä on jumppahetket meneillään. Oon ajatellut lähinnä niin, että se varmaan sitten itse tulee tunnustelemaan tai kyselemään kun sitä kiinnostaa, mun tehtävä ei oo mitenkään yrittää "innostaa" sitä kun mun mielestä sen pitäis tulla luonnostaan.. Ehkä se on jo niin tottunut ajatukseen että se lapsi tulee, ettei se enää innostu niistä potkuista sun muista. Mulle ne on kuitenki joka päivä ihan yhtä jännittäviä ja pysäyttäviä kokemuksia :)

 

Yleisestikään olo ei tunnu kauhean hehkeältä, eikä kiihottavalta. Jos näyttää norsulta ja olo tuntuu kokoajan ihan turvonneelta, niin sillon ei kauheasti mitkään makuuhuone-hommat kyllä kiinnostakaan. Tosin olis ihan mukava jos tuo mies joskus sanois jotaki mukavaa tai koskis oma-alotteisesti nii voisin ehkä lämmetäkin. Tai no, tuntuu kyllä kokoajan että oon jotenkin kauhean vastenmielinen. Ehkäpä tää on ohimenevä olotila, tai sitten saan varautua elämään ilman lämpöä ja läheisyyttä koko loppuraskauden ajan :D

 

Hirveen turhaa ruikutusta, raskaana oleminen on oikeasti tosi ihanaa :)<3

Siis oon aivan kamala tyttöystävä :D

Suutun lähes joka toinen päivä jostain ihan turhista asioista ja seuraavana päivänä en edes tarkkaan muista perimmäistä syytä kiukkuilulleni.. Mutta sillä suuttumis-hetkellä mun raivo tuntuu aina ihan loogiselta ja oikeutetulta. Miehen onneksi oon lähinnä semmonen hiljainen tappelija. Eikä se yleensä edes tajua miks suutun sille, koska normaalisti aloitan mykkäkoulun enkä suostu keskustelemaan. Ainoat asiat jotka kertoo mun suuttuneisuudesta on lähinnä tuhahdukset ja silmien muljautukset. Ja kaikista ihanin oon sillon jos mies erehtyy kysymään multa jotain, nimittäin vastaus on aina lähes poikkeuksetta "en tiiä, ihan sama".

Hyvänä esimerkkinä viime tiistai-ilta:

Olin autokoulun teoriatunnilla ja kotiin lähtiessä soitin miehelleni josko se tulis koiran kanssa mua vastaan. Sanoin vielä käyväni ensin kaupassa, mutta että kotijoukot vois lähteä jo tulemaan niin mun ei tarvii kävellä yksin. Suoritin ostokseni nopeasti, koska rakko tuntui täydeltä ja ajattelin ettei 20 minuutin kotimatka kävellen ainakaan helpottaisi tilannetta. Siispä lähdin reippaasti porhaltamaan kotiin päin ja puolessa välissä matkaa aloin miettimään mihin mies oikein oli koiran kanssa jäänyt.. (Koska olin vihainen, kiristin vielä tahtia jotta mulla olis vielä enemmän syytä olla niille kiukkuinen sitten ku ne tulee vastaan...) Ja loppujen lopuksi sankari tavoittaa minut ihan kotimme kulmalla. Piikitellen totesin vain "No jopas te pääsitte pitkälle" ja mies selitti jotain kadoksissa olleista avaimista ja taisi se pizzapohja-taikinan valmistamisenkin mainita. Minä raivoni partaalla ajattelin vaan kuinka jouduin yksin kantamaan sen maitopurkin ja ne limupullot sieltä kaupasta kotiin asti (HAHA! :D) ja totesin miehelle että "mulla ei oo nyt aikaa jäädä mitään ekstra-lenkkiä tässä vetään koiran kanssa, mun hampaat kelluu. Moro!". Takaa kuulin jotain muminaa jotka muistutti hyvinkin pitkälti voimasanoja.. Kohta mies juoksee perästä ja kysyy "mikä v*ttu sua taas vaivaa?" ja käveli kanssani kotiin. Sisällä sitten olin taas ihan niinku mitään ei ois tapahtunutkaan ja iloisesti ruvettiin yhdessä pizzaa paistamaan. Aamulla mietin että kuinka idioottimaisesti oikeasti käyttäydyin ja totesin että mun miehellä on hyvin pitkä pinna.

Kun keskusteltiin yks päivä tästä aiheesta, se totesi vaan ettei jaksa enää välittää mun kiukkuiluista kun ei niissä koskaan ole mitään logiikkaa. Minä syytän raskautta, mutta mies varmaan tuntee mut sen verta hyvin että tietää mun olevan tämmönen ihan luonnostaanki :D Tosin raskauden myötä ehkä suutahtelen vähän useammin.

 

Autokoulun aloitin ihan vaan sen takia, että se ajotaito nyt huomattavasti ehkä helpottaa lapsiperheen arkea :) Suurin syy miksi en sinne aiemmin ole hakeutunut on siinä, että olen jo pelkästään kävellessäni yksi suuri katastrofi. Liikenteessä olen siis varmaan melkoinen kämmäilijä, joten pyydän jo etukäteen anteeksi kaikilta kanssakulkijoilta :)

 

Mutta nyt niihin mukavampiin asioihin: Ultra meni tosi hyvin ja kaikki oli kuten kuuluukin :) <3 Nähtiin pienet varpaatkin kaiken sen venyttelyn lomassa :) Ja sukupuolestakin saatiin veikkaus, nimittäin prinsessan kalusto sieltä näkyi. :) <3

Musta on tullut joku hullu kodinhengetär, oon siivonnut ja leiponut normaalia enemmän. Hyvin hämmentävää, sillä yleensä välttelen moppia ja imuria viimeiseen asti ja leivonkin ehkä vain noin kolme kertaa vuodessa :D Torstaina leivoin korvapuusteja ja tänään kaksia erilaisia sämpylöitä. Ja lopputulos kaikista oli onnistunut! Joten en mä kai mikään ihan menetetty tapaus ole =)

Pieni esikoisemme, Trumanki "työnimeltään", on ilmoittanut olemassaolostaan hennoin potkuin! Liikkeet tuntuvat vahvistuvan päivä päivältä, joten jännityksellä odotamme tulevaa.. :)

Raskausviikkoja on nyt siis kasassa 19+6 ja perjantaina on meno rakenneultraan! Jännittää aika paljon että minkälainen kaveri sieltä ruudusta sitten näkyy :) Tämä mahamöyrijä on meille molemmille ensimmäinen, joten ei kumpikaan oikein tiedä mitä kaikkea tähän raskaana olemiseen kuuluu! :) Tulokas on hyvin tervetullut, sillä pidemmän aikaa ollaan jo perheenperustamisesta puhuttu ja ollaan sitä suunniteltu ja yritettykin.. Ensimmäinen konkreettinen ja vakava vauvakuume iski noin pari-kolme vuotta sitten, jolloin mies hommasi minulle kissan.. Ennestäänhän meillä oli jo koira :) Vauvakuume ei kadonnut mihinkään, mutta kissa sai hyvän kodin ja paljon rakkautta!

Ollaan seurusteltu jo yli viisi vuotta ja kolmisen vuotta majailtu saman katon alla. Yhteisiin vuosiin on mahtunut kaikenmoista ja monessa vellissä ollaan möyritty.. Mottomme onkin: "maailmasta ei löydy enää yhtäkään parisuhde-kriisiä jota ei oltais jo käyty läpi". Kaiken kokemamme jälkeen ollaan kuitenkin vielä yhdessä ja läheisempiä kuin ikinä :) Mies on samalla mulle puoliso ja paras kaveri, mun paras ihminen jos näin voisi sanoa :) Ja maaliskuussa meitä onkin sitten kolme <3

Raskausaika on lähentänyt meitä entisestään ja miehestä on kuoriutunut ihan uusia puolia. Siitä on tullut super-huolehtivainen. Mikä on sinänsä tosi herttaista :´) Kun koin "aamupahoinvointia" joka siis tässä taloudessa tarkoitti ympärivuorokautista krapula-olotilaa ja melkeimpä jopa muuttoa kylpyhuoneeseen, mies seisoi oven suussa ja yritti tarjota kaikenmaailman ruoka-aineita ja juomia parantaakseen oloani. Siinä vaiheessa teki mieli täräyttää toista turpaan kun itse tyhjennät vatsan sisältöä ja toinen tarjoaa mandariinia sanoen "se saattaisi helpottaa". Hyväähän se kuitenkin tarkoitti ja toisinaan se jopa kantoi peitot ja tyynyt kylppäriin ja käpertyi viereen makaamaan ja lohduttamaan kun itsellä meinasi voimat loppua <3 Kaikista ihaninta oli huomata että oikeasti toinen välittää ja rakastaa niin paljon, vaikkei sitä aina huomaa edes arvostaa! Ja lopulta pahoinvoinnista pystyi jo heittämään huumoria. Kun oksensin mandariinin palasia, analysoin niiden ulkonäköä ja totesin niiden näyttävän vähän kultakaloilta. Huumori oikeasti helpotti vähän sitä väsynyttä ja karseaa olotilaa minkä se pahoinvointi aiheutti.

Alkuraskaus oli siis ainakin omalla kohdallani silkkaa kidutusta, viikosta 6 johonkin viikkoon 17 oksensin lähes jatkuvasti. Välillä oli hiukan parempia kausia ja päiviä, mutta pääsääntöisesti voin pahoin ympäri vuorokauden lähes joka päivä. Normaali arki tuntui välillä erittäin haastavalta kun pelkkä kaupassakäyntikin vaati ponnisteluja ja koko asuinalueelta ei varmaan löydy puskaa joka ei olisi joutunut buglauksen kohteeksi. Lisäksi en edes uskalla ajatella mitä naapurit ajattelevat minusta... Kuljen ulkona zombien näköisenä koira talutushihnassa ja joka kolmannella askeleella tyhjennän vatsalaukkuani tien reunaan. Vaikka hyvän asian puolestahan siinä buglailtiin, mutta eipä ne naapurit sitä tienneet.

Ja jos erehtyi panostamaan ulkonäköönsä ja meikkasi, samantien kun viimeiset ripsiväri-sivallukset oli hoidettu, tuli kiire oksentamaan ja lopputulos näytti siltä kuin olisin juuri noussut haudasta. Muutenkaan olo ei ollut kauhean hehkeä kun haisi kokoajan oksennukselta, joten mieluiten vietin aikaani kotioloissa. Nyt kun pahoinvoinnit alkavat olla takanapäin, tai eivät ainakaan ole enää jokapäiväisiä, voin kertoa että raskaana oleminen on ihanaa :) <3

Perjantaina siis saadaan tietää tulokkaasta tarkempia tietoja ja ehkä sitten taas raskaudesta tulee vähän "konkreettisempaa". Ja toivottavasti kaikki on kunnossa! Maha ei ole vieläkään kasvanut kauheasti ja ulkopuoliset eivät ole vielä arvanneet mitään.. Lisäksi viime neuvolakäynnistä on kulunut jo kuukausi, joten emme ole kuulleet sydänääniäkään sen jälkeen. Kotikonstein mies on koittanut tyhjillä vessapaperirullilla kuunnella josko siellä pienen sydämen lyönnit kuuluisi, mutta toistaiseksi on ollut hyvin hiljaista. Liikkeetkään eivät vielä tunnu ulospäin, joten tällä hetkellä mies ei voi vielä mitenkään itse "kokea" masuasukin olemassaoloa. Mutta eiköhän tämäkin asia korjaannu parin viikon kuluessa kun pieni ihme kasvaa ja vahvistuu :)